Matti J. Kankaanpään esitelmä Pälkäneellä 26.7.2013
Johdanto
Iso viha määritellään aikakaudeksi Suuren Pohjansodan aikana, jolloin venäläiset miehittivät maata. Yleensä sen katsotaan alkaneen Viipurin ja Käkisalmen valtauksesta vuonna 1710 ja päättyneen Uudenkaupungin rauhaan 30.8.1721. Tosiasiallisesti sen voi katsoa alkaneen Inkerinmaalla ja Kannaksella jo sodan alkuvuosista lähtien ja päättyneen vasta vuoden 1721 lopulla viimeisten venäläisten joukkojen siirtyessä uuden valtakunnan rajan taakse.
Käsite iso viha on suomalaisten tutkijoiden muodostama käsite. Aikakauden kokeneet itse nimittivät sitä venäläisten vallan ajaksi (ryska väldets tid, under ryska överväldet, ryska tiden). Ruotsalaiselle tutkimukselle ison vihan käsite (den stora ofreden) on ollut lähes tuntematon. Uudempi tutkimus (Olle Larsson) kyllä tuntee, mutta katsoo sen alkaneen vasta vuodesta 1714.
Iso viha oli nimensä veroinen aikakausi Suomen historiassa. Venäjän tai maailman historiassa on ollut sen veroisia, ja paljon pahempiakin aikakausia. Suomen historiassa 1710-luku oli ainutkertainen aikakausi – ja toivottavasti se sellaiseksi tulee jäämäänkin. Pohjansodan aikana ison vihan veroisia tapahtumia oli jo sodan alusta alkaen ollut Inkerinmaalla, Virossa ja Liivinmaalla. Pakolaisten mukana niistä tuli hirvittäviä kertomuksia.
Ison vihan aikana sota väkivaltoineen ja mielivaltoineen, ryöstöineen ja hävityksineen vyöryi koko maan yli niin, että kukaan ei jäänyt siitä sivulliseksi. Miehitysaika oli pitkä ja silloin maata hallittiin Ruotsin lain asemasta venäläiseen tapaan. Mielivalta oli niin totaalista, että se syöpyi sadoiksi vuosiksi kansan muistiin.
Löving, Långström ja Luukkoinen – ison vihan sisseistä
Löving, Långström ja Luukkoinen ovat ison vihan ajan kolme kuuluisinta sissipäällikköä.
Tapani Löving on kirjoittanut muistelmansa, jotka on julkaistu myös nuorison seikkailukirjoina. Hän syntyi Narvassa 1689 ja kasvoi Käkisalmen varuskunnassa, lähti syksyllä 1703 Viipuriin kauppiaan kirjanpitäjän oppilaaksi ja 1708 rajamajuri Affleckin veronkantajaksi. Sissi hänestä tuli vasta Käkisalmen valtauksen jälkeen jouduttuaan tekemisiin maahan tunkeutuneiden venäläisten kanssa. Hänen toimintaansa voidaan luonnehtia yksin tai vain muutaman apulaisen kanssa tehdyiksi tiedusteluretkiksi, jonka yhteydessä joskus tehtiin pienimuotoisia iskuja.
Pietari Långström oli ennen Viipurin valtausta (ainakin jo tammikuussa 1709, ks. kuva) vahtimestari Viipurin linnassa. Hän selvisi Viipurin valtauksesta jäämättä vangiksi. Sotilasuran hän aloitti Porin läänin jalkaväkirykmentissä vänrikkinä vuonna 1710, kun sodassa menetetyt rykmentit jouduttiin perustamaan uudelleen. Varsin pian hän sai muodostettua Porin läänin jalkaväkirykmentistä ja rakuunajoukoista valikoiduista miehistä satamiehisen komppanian, jonka avulla hän teki sissi-iskuja Kymijoen ja Viipurin seuduilla.
Långströmillä oli kuolemaansa asti (Norjassa 1718) oma arviolta 50-miehinen komppania. Tästä komppaniasta en ole löytänyt katselmusrullaa tai muita tarkempia tietoja. Långströmin toimintaa voidaan luonnehtia partioiskuja tekeväksi sissitoiminnaksi erillään varsinaisen sotaväen toimista.
Menestyneissä iskuissa saatiin ”saalista”. Perimätiedon mukaan Långström kätki saaliinsa maahan ja tiettävästi aarretta on etsitty jostakin Kymijoen suistosta. Maahan Långström saalistaan sijoitti, mutta eri tavalla kuin perimätieto oletti: Hän osti ainakin kaksi taloa, rusthollia. Toinen näistä oli Viipurin lahden itäpuolella Kaijalan kylässä ja toinen Kivennavan Ahjärven kylässä.
Varsinaiset sissikomppaniat olivat Taneli Luukkoisen miehiä, joita sanottiin myös kivekkäiksi ja jalkarakuunoiksi (fot dragon). Parhaimmillaan kesällä 1711 komppanioita oli kolme: Luukkoisen oma henkikomppania, kapteeni Iisak Tillaisen komppania ja kapteeni Simo Torikan komppania. Näistä on tältä ajalta olemassa muonitusrullia, joista tässä on näyte yhden rullan alusta:
Rulla Vppå h:r Majoren Edle Och Manhaftigh Daniel Luuckoins Wärfwade foot Dragoner och anförtrodde Battalion sampt Lyff Compagnie pro Iulij Månadh 1711, Nemb:n
Major och Capitein Daniel Luukoin 1
Pastor Hendrich Lechljn 1
Leutnant Lars Kärckj 1
Skrifwarde Barh:d Antonius 1
Voluntaire Ioseph (Mo?)ljn 1 kommer att åthniuta dess underhåldh if:n d. 15 Iunij
Tambourer Lars Nousiain 1
Påhl Huttuin 1
Giemena
Corporal 1. Iöran Wållmar 1
2. Iöran Håltzåin 1
3. Beniam Paijain 1
4. Iören Lämbiäin 1
R. M: 5. Anders Lauckain 1
6. Iohan Tallpåin 1
7. Påhl Cåifwistolain 1
jne.
Ison vihan aikana oli spontaanisti syntyneitä sissiryhmiä kuten keuruulaiset Herpmanin pojat. Sisseihin voidaan lukea myös ”kaukopartiot”: Armeija lähetti – Ruotsin puoleltakin – partioita syvälle Sisä-Suomeen. Parhaimmillaan ne toivat palatessaan paitsi tietoja myös kymmeniä uusia miehiä miehitetystä maasta armeijan riveihin. Sissikomppaniat lakkautettiin vuonna 1720
Ketkä Suomea puolustivat?
Varsinaiset ruotujakoiset rykmentit
Ruotujakolaitos oli valmistunut 1690-luvulla. Suomessa oli kuusi ruotujakoista jalkaväkirykmenttiä ja kolme ratsuväkirykmenttiä – maakunnittain. Pohjanmaalle ruotujako ei yltänyt. Sieltä koottiin jalkaväkirykmentti vanhalla väenoton periaatteella, ja rykmentti oli sodan syttyessä talvella 1700 jo Riian varuskunnassa. Muut marssivat Viipurin ja Narvan kautta Liivinmaalle.
Nämä rykmentit sotivat Suomenlahden eteläpuolella eivätkä osallistuneet Suomen puolustukseen. Hämeen läänin jalkaväkirykmentti oli poikkeus. Tultuaan nimitetyksi suomalaisen armeijan päälliköksi Georg Johan Maidel toi tullessaan rykmenttinsä Suomea puolustamaan.
Maarakuunat
Karjalaiset elii suomalaiset maarakuunat (Grotenfeltin rakuunat) perustettiin autiotiloja asuttamalla. Enimmät tiloista sijaitsivat Jääsken ja Lappeen kihlakunnissa. Muutama tila oli myös Uudellamaalla ja Hämeessä. Kun kaikki nimetyt autiotilat olisi asutettu, nimellisvahvuus olisi ollut 500. Sodan syttyessä vasta noin 300 rakuunatilaa oli muodostettu ja nämä menivät ruotujakoisten joukkojen tavoin Liivinmaalle.
On kirjoitettu komeasti kuvitettuna (Aarno Karimo) kuinka tämä lippujensa mukaan ”Mustaksi rykmentiksi” kutsuttu joukko kaatui 600-miehisenä viimeiseen mieheen Lipolassa kevättalvella 1703: ”Valkjärvellä kaatui paikalleen kokonainen rykmentti aivan kuin tulevien tapahtumien enteenä...” Myytti on Karimon kirjaa vanhempi. Lipolassa käytiin kyllä venäläisen vahvan partion ja rajavartio-osaston välillä taistelu, jossa joitakin miehiä kaatui tai jäi vangiksi.
Maarakuunoiden mukana olosta Lipolassa ei ole todisteita. Liivinmaalle lähtenyt joukko lähti v. 1708 Lewenhauptin mukana Venäjän retkelle ja osallistui Lesnajan taisteluun. Maarakuunoiden kaksinnuksesta muodostettu rakuunaosasto osallistui sotaan Suomessa ja oli olemassa rakuunajoukkojen lakkauttamiseen asti v. 1720.
Sodan alussa perustetut uudet joukot
Voittomaat, kuten Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa, olivat ruotujakolaitoksesta vapaita. Sodan sytyttyä perustettiin sekä jalkaväkirykmentti että rakuunarykmentti, joita kutsuttiin inkerinmaalaisiksi tai kulloisenkin päällikkönsä mukaan. Puolet rykmenteistä oli otettu Käkisalmen läänistä. Nämä joukot, se mitä niistä oli jäljellä, osallistuivat Suomen puolustukseen.
Papisto ja virkamiehet joutuivat asettamaan pienet rakuunaosastot, joiden rippeet sitten liitettiin täydennyksinä muihin joukkoihin.
Kun ruotuväki oli marssinut Liivinmaalle, huomattiin, ettei Suomessa ollut puolustajia. Kesällä 1700 määrättiin, että kolme sotilasruotua yhdessä asettaa yhden uuden miehen – kolmikkaan. Näistä muodostettiin kaksi jalkaväkirykmenttiä ja yksi ratsurykmentti. Nekin vietiin Suomenlahden eteläpuolelle, ja sinne ne jäivät.
Suomi oli taas ilman puolustajia. Syksyllä 1700 määrättiin samat kolme ruotua asettamaan yhdessä vielä kaksi uutta sotamiestä – kaksikkaat. Kaksikkaista muodostettiin pataljoonat, jotka lähetettiin rajalle Viipurin taakse. Kaksikasjoukot olivat sitten Suomen alueen puolustuksen ydinjoukkoja rakuunoitten lisäksi.
Oli myös Aatelislipuston suomalainen komppania, noin 30 miestä. Tämän tiedetään olleen mukana Lipolassa.
Rykmenttien uudelleen muodostaminen 1709-1712
Venäjän sotaretkellä ja Liivinmaalla menetetyt rykmentit perustettiin uudelleen kaksikasjoukkojen pohjalta. Myös Pohjanmaan rykmentti perustettiin uudelleen. Ne saatiin täydennetyiksi vuoden 1712 loppuun mennessä paitsi, että venäläisten Itä-Suomessa miehittämiltä alueilta ei saatu enää alokkaita tai vaate- ym. täydennyksiä.
Ison vihan vuodet
Venäläiset valtasivat Viipurin ja Käkisalmen samana vuonna kuin koko Liivinmaan eli 1710. Tsaarin tavoite oli aluksi vallata takaisin vain ”vanhat venäläiset alueet”, Inkeri, Käkisalmen ja Viipurin läänit ja Savo. Muun Suomen miehitys alkoi vasta 1713. Lyhyessä ajassa venäläiset miehittivät koko Etelä-Suomen ja etenivät seuraavan vuoden alussa Etelä-Pohjanmaalle asti. Savonlinna vallattiin 1714, Kajaanin linna vasta 1716.
Suomea puolustaneet joukot perääntyivät ensin Pohjois-Pohjanmaalle, sitten Kemijoen taakse ja Ruotsin puolelle asti. Joukot perääntyivät kotiseutujen halki. Miehet poikkesivat koteihinsa ja moni jätti sotimisensa siihen. Karkuruus jatkui perääntymisen aikana Pohjanmaalta.
Pako Ruotsiin
Siviilipakolaisia oli paljon. Useimmat pakenivat vasta, kun venäläiset lähestyivät. Paon syy oli venä¬läisten käytös 1704-1710 Baltiassa, Kaakkois-Suomessa 1710 ja Kymissä 1712. Ne herättivät kauhua.
Pako oli eri suurta eri alueilta. Se ei ollut erityisen suurta Viipurin ja Savonlinnan läänistä, Hämeestä eikä Käki¬salmen läänistä. Pako oli huomattavasti suurempaa läntisistä lääneistä, eniten Pohjanmaalta ja Ahvenanmaalta, paljon myös Satakunnasta, Varsinais-Suomesta ja Uudeltamaalta.
Kuningas oli kehottanut virkamiehiä lähtemään ja kaikki korkeimmat virkamiehet lähtivät. Kihlakunnan voudeista paikalleen jäi vain Elias Bergstadius Aliseen Sääksmäkeen. Alemmista virkamiehistä vain osa lähti.
Suuri osa papistosta pakeni. Seurakuntiin pyrittiin jättämään ainakin yksi pappi, jotta välttämät¬tömät kirkolliset toimitukset voitiin hoitaa. Nämä olivat yleensä kappalaisia. Vaikeimpina aikoina papitkin saattoivat olla piilopirteillä.
Kaupungeista pakenivat yhtä lukuun ottamatta kaikki pormestarit ja useimmat raatimiehet, myös monet kauppiaat ja käsityöläiset kisälleineen ja oppipoikineen.
Kartanoiden väki pakeni. Maaseudulta paenneet eivät olleet montaa prosenttia väestöstä. Talonpo¬jilla kynnys lähteä pakoon oli korkea. Matka oli pitkä ja vaivalloinen paitsi niillä, jotka asuivat rannikolla ja saaristossa ja joilla oli käytettävissään vene.
Miehitysarmeijan huolto
Miehitysarmeija saattoi hankkia maasta huoltonsa kolmella tavalla: ryöstö, paloverotus tai sotaverot eli kontribuutiot. Venäläisten armeija Suomessa oli niin suuri, etteivät Suomen voima¬varat riittäneet sen ylläpitoon. Soutulaivastoa käytettiin huoltoon. Tiestön kunto oli huono.
Sotaveroja periessään venäläiset käyttivät perustana Ruotsin aikaisia manttaaleita. Jos joku talo oli autio tai ei pystynyt maksamaan vaadittua, se perittiin niiltä, joilla oli jotakin. Syksyllä 1713 venäläiset ottivat sotaveroina mm. rahaa 33 000 riikintaalaria ja 21 000 tynnyriä ruista. Lisäksi tuli rusthollien kontribuutio, joilta perittiin mm. lähes tuhat hevosta varusteineen. On selvää, ettei kaikki ryöstetty vilja ja karja tullut kirjattua tileihin.
Kuvaja on muuntanut vuosina 1713 ja 1714 otetut erilajiset rahat ja tavarat ruistynnyreiksi ja saanut summaksi n. 68 000 ja 48 000 ruistynnyriä.
Hevosten rehu oli erityinen kysymys. Hevosia oli ainakin 8 500 ja ne tarvitsivat kuukaudessa 8 500 tynnyriä kauroja ja yhtä paljon hakkelusta sekä 102 000 puutaa heiniä (1 puuta = 16,38 kg). Näitä tarvittiin 7 kuukautta vuodessa.
Ryöstöllä oli negatiivinen vaikutus itse venäläisille. Monta taloa autioitui eikä niistä ollut enää hyötyä. Asuttujen talojen kantokyky väheni oleellisesti. Juuri mitään ei jäänyt kylvön lisäksi.
Viipurin komendanttikunta
Kun Inkerinmaa tuli venäläisten haltuun, vanha yhteys Käkisalmen lääniin katkesi. Sotilasjohtajien alainen Viipurin komendanttikunta muodostettiin 1710. Siihen liitettiin Käkisalmen lääni. Ylintä valtaa pitävä ruhtinas Menšikov asui Pietarissa. Viipurin keskushallinnosta tuli venäläinen ja siitä huolehtivat sotilasviranomaiset. Sotilashallinto oli voimassa sodan loppuun asti. Viipurissa ylin virkamies oli ylikomendantti, jonka apuna olivat komendantit. Sotilas- ja siviiliasiat olivat samoissa käsissä. Sotatila vallitsi ja sotilaallinen puoli vei valtaosan ylikomendantin ja komendanttien ajasta. Komendantin sana ei tahtonut yltää Savon perukoille eikä hän kyennyt pitämään kasakkajoukkoja kurissa.
Paikallishallinnossa venäläiset turvautuivat pappien lisäksi jo kesällä 1710 pitäjissä oleviin entisiin sotilaisiin, lautamie¬hiin yms. Ensimmäiset starostat eli kylänvanhimmat määrättiin samaan aikaan. Ongelmana olivat nimismiehet, joista valtaosa oli lähtenyt evakkoon. Heitä korvattiin Ruotsin aikaisilla sotilailla, mutta nämä helpottivat tilannetta vain paikallisesti ja hetkellisesti. Päävastuu jäi papeille.
Rauhanteossa uusi rajalinja jakoi komendanttikunnan kahtia.
Vuonna 1715 pyrittiin siirtämään tehtäviä papeilta siviiliviranomaisille ja luomaan väliporrasta komendanttien ja pitäjien välille. Savossa paikallishallinto voitiin pohjata enti¬selle perustalle, koska monet alemmat virkamiehet olivat jääneet paikoilleen. Venäläiset nimittivät nimismiestä vastaavia moisniekkoja vuodesta 1715. Näiden apuna oli kirjureita sekä kasakoita ja rakuunoita, joita käytettiin veronkannossa runsaasti muutenkin. Starostat hoitivat yhden tai useamman kylän hallintoa. Heistä tuli eräänlaisia yleismiehiä ja heitä sanottiin usein veronkantomiehiksi. Strarostojen luku kasvoi miehityskauden loppua kohti.
Oli silta- ja jahtivouteja, tensikoita, kymmenniekkoja ja hotakoita. Monista virkamiehistä näytti venäläisvalta jäävän pysyväksi eikä siten ollut pelkoa väärinkäytösten paljastumisesta. Aika oli omiaan raaista¬maan tapoja. Venäläisten käskyjen varjolla voitiin käyttää väkivaltaa. Viranomaiset mielistelivät esimiehiään päästäkseen näiden suo¬sioon. Venäläisiä sotilaita ja upseereja kosiskeltiin lahjoin ja palveluin. Varsinkin komendantti apulaisineen sai nauttia tällaisista. Lahjonta otettiin takaisin talonpojilta ylimääräisillä maksuilla.
Paikalliset viranomaiset olivat välikädessä joutuessaan toteuttamaan miehittäjien ankaria määräyksiä. Ne oli pantava toimeen viipymättä ja olivat rahvaalle melkoisia lisärasituksia. Ruumiillinen kuritus oli normaalia ja koski niin virkamiehiä kuin talonpoikia. Virkamiehen oli omalla omaisuudellaan korvattava, mitä ei saanut perityksi. Hänellä ei juuri ollut mahdollisuuksia helpottaa väestön rasituksia.
Heikot yhteydet johtivat hallinnon tehottomuuteen ja väärinkäytöksiin. Miehitys¬kauden alussa kyyditykset, enimmäkseen sotaväen kuljetuksia, saivat pakko-oton luonteen. Vuodesta 1714 oli pakko järjestää myös posti- ja kyytilaitosta. Viipurin komendanttikunta oli tärkeä välialue Pietarin, Helsingin ja Turun välillä. Kyydityksiä tarvittiin jatkuvasti ja koko väki velvoitettiin siihen. Oloja alettiin kohentaa 1715. Rasitusten jakamiseksi muodostettiin 10 talon ruotuja. Jopa pohjoiskarja¬laisten hollikyyti ja postinkuljetus piti hoitaa yleensä Viipurissa tai Käkisalmessa. Vuoroja yritettiin kaikin tavoin välttää. Usein sinne joutui kiireimpään työaikaan. Kerralla saattoi joutua luovut¬tamaan monta hevosta. Postiholli saattoi kestää puoli vuotta, vähintään viikkoja. Ennalta ei tiennyt pääseekö pois sovittuun aikaan.
Työvelvollisuus, ropottityöt, olivat oma erityinen piirteensä. Verotuksen ja työvelvollisuuden takia talonpojat tottuivat toimimaan yhdessä ruotusysteemin pohjalta. Pietarin rakennustyömailla käytettiin myös sotavankeja.
Turun komendanttikunta
Christer Kuvaja jakaa ison vihan ajan kolmeen jaksoon: 1) valtausaika toukokuulta 1713 myöhäis¬syksyyn 1714, 2) sotilashallinnon aika vuodesta 1715 kesään 1717, ja 3) siviilihallinnon aika kesästä 1717 kunnes viimeiset venäläiset menivät uuden rajan taakse vuoden 1721 lopulla.
Sotilashallinnon aika vuodesta 1715 kesään 1717
Komendanttien tärkein tehtävä oli organisoida ja valvoa alueellaan kontribuutioiden ottoa. Maassa oli ylisotakomissaari ym. Oli toimeenpanokomennuskuntia, jotka koostuivat rakuunoista ja kasa¬koista. Niissä oli joskus satoja miehiä, ja ne herättivät väestössä kauhua. Komennuskuntien upsee¬rit ja miehet tehtävänsä ohella rosvosivat ja kävivät väestön kimppuun.
Miehitysvaiheessa ylimpien maasta paenneiden virkamiesten sijaisina käytettiin pappeja. Vähi¬tellen papit korvattiin muilla. Täyttämättömiä voutien ja nimismiesten toimia täytettiin. Tehtäviin otettiin maahan jääneitä alempia virkamiehiä.
Sotilashallinnon aikana väestöstä tyhjiä tai lähes tyhjiä kaupunkeja olivat Helsinki, Tammisaari, Hämeen¬linna, Kristiinankaupunki, Pietarsaari, Raahe ja Oulu.
Sotatoimien lakattua, miehitysjoukkojen määrä laski. Rakuunoiden ja kasakoiden ryöstely jatkui v. 1715 ja 1716 Pohjanmaalla Kalajoelta pohjoiseen. Alue tuli hävittää, jotta ruotsalaisten hyökkäys sen kautta tulisi mahdotto¬maksi. Pohjois-Pohjanmaalta saatiin suuria määriä viljaa saatiin saaliiksi ja noin 2000 ihmistä vietiin vankeuteen Venäjälle. Vietiin myös tuhatkunta hevosta. Sieltä ei voitu kerätä mitään kontribuutiota 1715 eikä 1716.
Maan eteläosassa väestö sai mahdollisuuden korjata talojaan ja viljelystään. Sotatoimien loputtua päällystön mahdollisuudet valvoa sotaväen toimia paranivat. Jo miehitysvaiheessa oli luvattu suojaa ryöstöjä ja väkivaltaa vastaan, nyt luvattiin sitä myös Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla.
Sotilashallinnosta siviilihallintoon kesällä 1717
Venäläisten kannalta tärkeintä oli, että koneisto toimi, ei miten se toimi. Kotimaisia miehiä käytettiin alemmissa viroissa. Alueet jaettiin voutikuntiin, joissa kussakin oli useampia pitäjiä. Voutien alaisina toimi nimismiehiä, pitäjänkirjureita, silta- ja jahtivouteja kuten Ruotsin aikana. Uutuutena tulivat starostat (vanhimmat), jotka huolehtivat verojen keräämisestä manttaaleissa. Kaupungeissa maistraatti toimi kuten ennenkin.
Siirtyminen siviilihallintoon ei tuonut lievennystä miehityksen rasittavuuteen. Sotilasviranomaiset käyttivät siviilihallintoa väestön kuuliaisuuden ylläpitämiseksi. Suurin ero siviili- ja sotilashallinnoissa oli Pohjanmaalla.
Viha
Miksi venäläisten miehitysaikaa on sanottu isoksi vihaksi? Havainnollistan vihan syntyjä syviä puolifiktiivisellä esimerkillä: Lauma kasakoita tai kalmukkeja ryntää tupaan, sitoo isännän kädet selän taakse ja laittaa roikkumaan kurkihirrestä. Solmuruoskan iskujen säestyksellä kysytään, missä on kultas, missä on hopeas. Tuvassa on suuri leivinuuni, jota aletaan lämmittää, ja emäntää työnnetään pää edellä uuniin. Jossakin pimeässä nurkassa tai pöydän alla lapset katsovat, mitä tapahtuu. Jos aarteita ei löydy – ja vaikka löytyisi – ja jos henki säilyy, vammat voivat olla elinikäisiä. Usein on käynyt mielessäni, että ”villi länsi” oli kesy maailma verrattuna ”villiin itään”. Mitähän Clint Eastwood olisi ajatellut ja tehnyt roikkuessaan käsistään kurkihirrestä?
Fiktion tapainen esimerkki ei ison vihan aikana ollut mikään yksittäistapaus. Kustaa H.J. Vilkuna kirjoitti muutama vuosi sitten kirjan, jolla on ytimekäs nimi ”Viha”. Hän löysi lähteistä satoja esimerkkejä siviiliväestöön kohdistetusta terrorista. Sen tavoite oli kaiken vastarinnan tukahdutta¬minen ja väestön täydellinen alistaminen. Hän kirjoittaa:
” Raaimmista verilöylyistä jäivät todistamaan vain ruumiskasat. Varsinaista suunnitelmalli¬suut¬ta rahvaan tappamisessa ei ollut. Tapettiin ne, jotka sattuivat osumaan partioiden tielle. Toiset ammuttiin mielivaltaisesti ja toiset kidutettiin hengiltä. Eroa ei tehty säädyn, sukupuolen tai iän perusteella. Päinvastoin. Pikkulapsia vangittiin ja järjestettiin julkisia tappajaisia...”
Kirjansa kehysesimerkkinä Vilkuna käyttää Marjatta Puustin elämäkertaa. Marjatan mies Matti kuoli ase kädessä puolustaessaan kotiaan. Vähintä, mitä leski sai kokea, oli ruoskiminen. Vuotta myöhemmin vainolaiset tulivat uudelleen ja toistivat ruoskimisen. Ruoskimista jatkettiin viemällä hänet alastomana lumihankeen. Vainoojat sytyttivät lopuksi kaksi kuivaa saunavihtaa ja polttivat niillä Marjatan silmät. Puoli vuosisataa Marjatta eli sokeana. Venäläiset veivät Marjatan pojan Jaakon mukanaan orjaksi.
Marjatalla oli myös onnea. Poika palasi takaisin. Marjatasta tuli paikkakunnallaan, Oulun läänin Pyhäjärvellä, kokonaisen aikakauden vertauskuva. Hänen suurin elämäkerrallinen ansionsa olivat kestetyt kärsimykset. Kirkkoherra kirjoitti haudattujen luetteloon elämäkerran eikä tyytynyt vain toteamaan, että kuoli 95-vuotiaana vanhuuden heikkouteen.
Kukaan henkilö tai mikään alue ei jäänyt raakuuksista osattomaksi. Yksi pahimmin kärsineistä alueista oli Pohjois-Pohjanmaa, jossa viranomaisten kokoamien tietojen mukaan murhiin ja joukkomurhiin menehtyi yli 6000: Limingassa haudattiin 2100, Pyhäjoella 1700, Oulun pitäjässä 1800... Sotarosvous oli poikkeuksellisen raakaa. Rosvotun ja murhatun ruumiin häpäisyllä ja näkyville jättämisellä oli sodankäynnissä selvä tarkoitus. Ne toimivat pelotteina.
Venäläiseen tapaan
Vilkuna kirjoittaa tulesta, miekasta ja häpäisystä Venäjän ajan hallinnon kulmakivinä. Venäläisiä pidettiin jo sodan alkuaikoina manalasta irti päässeinä petoina. Miehitysvallan järjestäminen vakiinnutti pysyväksi todellisuudeksi, että manalan voimat sää¬telivät suomalaisten arkea. Kauhun kylväminen, kepillä hakkaaminen ja ruoskiminen muodostivat hallin¬totavan ytimen. Näitä täydennettiin polttamalla ja kiduttamalla, joihin jopa itse tsaarin kerrottiin mielellään osallistuneen.
Venäläinen valta yritti istuttaa Suomeen lahjuksiin perustuvaa järjestelmää. Julistuksissa armo voitiin yhdistää rahapalkkioon, josta puhuttiin armorahana. Yksittäinen ihminen sai kieliessään naapuristaan armoa mittaavan rahapalkkion, mutta koko kylä peloteltiin venäläisen luopioksi katsoman teoista: palkan sai nauttia yksin, mutta yhden vastarinnasta saivat kärsiä kaikki.
Armottomuus ja armo olivat häilyviä miehittäjien mielivaltaan perustuvia käsitteitä. Venäjän armeija tapasi rangaista kol¬lektiivisesti, jolloin tsaarille uskollisetkin osuivat miekan eteen tai ainakin heidän talonsa paloivat. Yleisesti puhuttiin venäläisestä sa¬nas¬ta, joka ei merkinnyt mitään, toisin kuin suomalaisen tai ruotsalaisen pitävä lupaus.
Ihmisrosvous
Ihmisrosvous oli osa tuhoamista, vallatun alueen elinvoiman vähentämistä. Vilkunan mukaan jo Pähkinälinnan valtauksen 1703 jälkeen vietiin yli tuhat orjiksi Venäjälle. Ihmisrosvous kuului sittemmin Karjalan puolessa sota-ajan arkeen. Savossa venäläiset ryhtyivät laajaan ja järjestelmälli¬seen ihmismetsästykseen 1712, Uudellamaalla vuotta myöhemmin. Odottamattomimpia olivat ihmisiä jäljittäneet koirapartiot ja kaleerilaivaston maihinnousut.
Erityisesti Pälkäneen taistelun jälkeisissä voitonjuhlissa venäläiset näyttävät hankkineen orjia. Venäläiset onnistuivat, paitsi taistelussa vangiksi jääneitä, sieppaamaan orjikseen tuhansia aikaihmisiä, nuorukaisia, tyttöjä ja poikia. Monet päätyivät Etelä-Suomeen, Turun ympäristöön venäläisen armeijan kenttäorjiksi, mutta heistä vähintään tuhat laivattiin Venäjälle. Ihmisryöstöt olivat kiivaimmillaan syksyllä 1714 venäläisten edetessä uudelleen Pohjanmaalle. Miehet ja usein naisetkin tapettiin ja lapset siepattiin orjiksi.
Venäläisille orjat olivat samanarvoisia kuin karja. Kenttäorjia pidettiin pieksämällä kurissa kuin vieraita sikoja. Vilkunan mukaan kaikkiaan Venäjälle vietiin 20 000 – 30 000 henkeä.
Manttaalimiehet
Suomea ja Etelä-Pohjanmaata 1720 rasittanut sota- eli manttaali¬miesten otto samaistettiin ihmisrosvouteen.
Lukuja ison vihan ajasta
Suomesta oli otettu sotaväkeen 40 000 miestä (Lindeqvist)
50 000 miestä (Lappalainen)
60 000 miestä (Jutikkala)
Näistä oli jäljellä maata puolustamassa 10 000 (Jutikkala)
Suomalaisia sotavangeiksi sodan aikana 7 000 - 8 000 miestä
Näistä palasi takaisin 2 000
Venäläistä sotaväkeä Suomessa 1717-1718 25 000 - 30 000 miestä
Näistä rakuunoita oli n. 4 500
Kasakoita 500 - 1000
Suomesta pakeni Ruotsiin 30 000 ihmistä (Aminoff-Winberg)
Suomesta vietiin Venäjälle yli 10 000 ihmistä
Näistä palasi n. 2 000
Siviiliväestöä surmattiin yli 6 000 ihmistä
Manttaalimiehiä otettiin 1565 miestä
Näistä palasi takaisin 443
Kirjallisuutta
- Aminoff-Winberg Johanna: Finska flyktingar i Sverige under stora ofreden. Sukutietotekniikka ry:n julkaisuja, Helsinki 1996. - http://www.genealogia.fi/hakem/flykting/flykting1.htm.
- Aminoff-Winberg Johanna: På flykt i eget land – internflyktingar i eget land under stora nordiska kriget. Åbo Akademi 2007.
- Hornborg Eirik: Karoliini Armfelt ja kamppailu Suomesta isonvihan aikana, Porvoo 1953.
- Ivalo Santeri ja Kyösti Wilkuna: Suomalaisia sankareita, I - II, WSOY, Porvoo 1956. Ensimmäinen laitos ilmestyi jo vuosina 1915 (osa I) ja 1921 (osa II). I osassa kerrotaan mm. Mustasta rykmentistä ja II osassa Taavetti Kivekkäästä, Taneli Luukkosesta, Pietari Longströmistä ja Tapani Löfvingistä.
- Kankaanpää Matti J.: Suuri Pohjansota, Iso Viha ja Suomalaiset. Jyväskylä 2001.
- Karimo Aarne: Kumpujen yöstä III, 2. p. Porvoo 1932
- Kujala Antti: Miekka ei laske leikkiä, Suomi suuressa pohjan sodassa 1700-1714, Hist. tutk. 111, SKS Helsinki 2001.
- Kuvaja Christer: Försörjning av en ockupationsarmé; Den ryska arméns underhållssystem i Finland 1713-1721. Åbo Akademi 1999.
- Lappalainen Jussi T.: Sadan vuoden sotatie; Suomen sotilaat 1617-1721. Jyväskylä 2001.
- Larsson Olle: Stormaktens sista krig; Sverige och stora nordiska kriget 1700-1721. Historiska Media, Falun 2009.
- Lindeqvist K. O.: Isonvihan aika Suomessa, Porvoo 1919.
- Partanen Jukka (päätoim.): Suomalainen Sotilas 2, Hakkapeliitasta tarkk’ampujaan. Weilin+Göös, Hämeenlinna 2010.
- Ranta Raimo: Viipurin komendanttikunta 1710-1721, valtaus, hallinto ja oikeudenhoito; Hist. tutkimuksia 141, Jyväskylä 1987.
- Uppgård Pia: Bortrövade människor från Österbotten till Ryssland. Genos 75 (2004).
- Vilkuna Kustaa H. J.: Viha; Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Hist. tutk. 229, SKS Helsinki 2005.
- Vilkuna Kyösti: Tapani Löfvingin seikkailut isonvihan aikana; Hänen oman päiväkirjansa pohjalta kertoeltuna. 7:s painos, WSOY Porvoo 1955.
- Åberg Alf & Göransson Göte: Karoliner. Bra Böcker 1976.
- Kansallisbiografiassa (www.kansallisbiografia.fi) on useita aikakauden merkkihenkilöihin liittyviä elämäkertoja; Stefan Löfving, Pehr Longström, Taneli Luukkoinen ym.
- Långströmin sotilasurasta ennen vuotta 1710 kansallisbiografia kirjoittaa virheellisesti, ilman lähteitä.